Ruutuaika on meillä vähäistä, siihen ei tunnu olevan enää senkään vertaa kiinnostusta kuin ennen esikouluaikaa, jolloin yksi ja toinen animaatio koukutti pilttiä ruudun äärelle. Varmasti oma tv:n seuraamattomuuteni vaikuttaa myös lapsen tottumuksiin. Paljolti minun johdattelusta ylipäätään hankimme kirjastosta leffoja katsottavaksi, mutta nekin ovat parasta leffateatterissa koettuna.

Vaihtoehtona tv-viihteen tarjonnalle lainasin kirjastosta äänikirjan ”Harry Potter ja Viisasten kivi”, jonka parissa olemme koulunsa aloittaneen piltin kanssa nyt pari iltaa rentoutuneet. Yhteinen majailu sohvalla antaa samalla oivan tilan hieroa lapsen jalkojen penikkatautivaivat, mikä klassisen iltaluennan yhteydessä ei onnistuisi. Potter on sopivan jännä ja ulkolaisine nimineen riittävän erikoinen, jotta herättää mielenkiinnon kuunteluun. Äänikirja tarjoaa miltei toisinnon omista varhaisvuosien kokemuksista radion kuunnelmien parista. Joskus muinoin Suomessa keräännyttiin radion äärelle yhteisiin kuunteluhetkiin ja keskusteltiin sen aihepiiristä. Tokkopa tv yltää perheissä samaan?