Tulin hivenen alle viisikymppisenä isäksi, vaikka niin ei Luoja ensin tahtonut. Haaveiden täyttyessä käytin perhevapaat mieluusti itse, olin vajaan vuoden hoitovapaalla ja puolitoista osittaisilla hoitovapailla töistä. En ole joutunut luopumaan juuri mistään, vaikka elämäni on muuttunut täysin ja hoitovapaa oli taloudellinen katastrofi, jonka jälkipuinti päättyi viimein avioeroon. Miesten jääminen hoitovapaalle on edelleen vähäistä, enkä ihmettele, sillä sukupuoliroolien kääntäminen päinvastaiseksi ei onnistu, jos vain toinenkin on arvoiltaan konservatiivinen. Kokemusteni perusteella silti suosittelen miehiä käyttämään hoitovapaata, mutta pohtimaan sen aiheuttamia arjen muutoksia puolison kanssa, sillä koti-isä evp (elää vaimon palkalla) ei ole yksinkertainen muutos.
Mikään tekemäni ei ole ollut isyyden veroista. Vaan elämä se antaa ja ottaa, ja nyt arki kulkee osa-aikafaijana piltille, jonka kanssa jokainen yhteinen päivä on elämys. En tehnyt lähivanhemmuudesta lihavaa riitaa, kun laihalla sovulla sai jokseenkin tyydyttävän ratkaisun ja näillä mennään.
Harrastuspuolella intohimot irtoavat karatesta, johon aika ei riitä, kun mielekkäät seurat ovat kaukana ja muusta kestävyysliikunnasta, mieskuorolaulusta, paikallispoliittisesta osallistumisesta ja vapaaehtoistyötä mahdollisuuksien mukaan. Piltin kasvaessa ja oppiessa pyöräilyn taidon toiveajattelen pääseväni taas tienpäälle liikkumaan laajemmin mahdollisuuksin.