Harrastan niin yhteiskunnallista osallistumista kuin itsellistä, paljolti yksin hoidettua ja yhteisöllistä vapaaehtoistyötä. Lapsi on ollut näissä mukana, miten se milloinkin on ollut mahdollista niin järjestää. Selkeä tavoite on näyttää hänelle elämän monimuotoisuutta ja ruokkia laajempaa ymmärrystä, jotta kasvualusta olisi tynnyriä laajempi.

Hänen ollessa vuosia sitten turvakaukalossa viihtyvä piltti, otin hänet mukaan Lohjan teknisen lautakunnan kokouksiin. Parasta unilääkettä oli asioiden  virkamiesjargon ja videoesittelyt koukuttivat siinä kuin pikkukakkosen viihde. Teknisen lautakunnan paljolti miesvoittoinen kokoonpano ei milloinkaan tykännyt kyttyrää pilttini paikallaolosta, kun taas yhteistilaisuus naisvaltaisen kasvatus- ja opetuslautakunnan (opla) kanssa poiki runsaasti negatiivisia kommentteja, ”ei tänne saa tuoda yleisöä”, ”mä en kestä ipanaa täällä”. Sinällään en juuri piittaa muiden mietteistä, mutta veronmaksajien kustantaman tilaisuuden kohdalla tein poikkeuksen ja poistuimme paikalta, kun kävi ilmi, että oplan jäsenten keskittyminen oli läsnäollessamme ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tilaisuushan oli heille irtiotto kodin arjesta, jota pienoinen pilttini pahasti uhkasi.

Muualla vastaanotto on ollut mitä mainiointa. Kehitysvammaisen kaverini asuntolassa alamme olla tuttu näky ja työpaikkakin tarjoaa lapselle Hoplopia kiinnostavamman vaihtoehdon. Lapsi kannattaakin ottaa mukaan aikuisen arkeen, ja juhlaan, mutta ei aina ja kaikkeen, sillä aikuisella pitää olla myös lapsetontakin aikaa.